Kiitos ja näkemiin!

Lapsettomuudesta ja keskenmenoista kärsiviä ihmisiä on valtavasti. Ja yhä edelleen molemmat aiheet ovat niin vahvoja tabuja, että niistä ei vain voida puhua. Itse olen alkanut puhua näin jälkeenpäin ja se on tuntunut yllättävän hyvälle. Mutta silloin, kun eli pahimmassa pimeydessä, ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiasta olisi alkanut avautua. Olen miettinyt paljon sitä, miksei tästä puhuta, eihän se kenenkään oma vika ole, jos ei onnistu. Tai sitten maailma vain on niin julma, että tämä asia mielletään juuri niin, että oma on vikasi, jos et lastakaan pysty tekemään. Ja ainahan niitä mahtuu tähän maailmaan niitä idiootteja, jotka ovat sitä mieltä, että jos ei voi tulla raskaaksi luonnollisin keinoin, on tarkoitettukin, ettei sellainen henkilö saa lapsia. Tuollaiset kommentit jos mitkä satuttavat ja niitä kuullessani tai lukiessani koen aina valtavaa houkutusta mennä vetelemään ko. henkilöä päin pläsiä!!! Ja tekisi mieli vastakommenttina laukoa: ”Mikäli sitten joskus satut saamaan sydänkohtauksen tai vaikka syövän, niin et sitten kyllä mene sairaalaan hoitoa saamaan, sillä jos se ei mee ittekseen ohi, niin sit oli vain tarkoitettu, että sää kuolet ja kenenkään ei enää tarvii kuunnella sun tyhmiä juttuja.” Kyllä, näin alas sitä välillä vajoaa... Sama koskee niitä sukulaisten ja tuttavien hölmöjä uteluja: ”Koskas sitä teillä kuuluu pienten jalkojen tepsutusta?” Moni kehoitti aikoinaan esittämään vastakysymyksen: ”Koskas sun hautajaisia vietetään?” tai ”Joko olet muuten valinnut arkkusi?” Mutta eipä tullut noitakaan kysymyksiä kellekään koskaan esitettyä. Hankalissa tilanteissa vaikean asian painaessa minä ainakin jähmetyn ihan täysin ja joudun keskittymään vain omien tunteiden ja kyyneleiden hillitsemiseen... Joskus olisi kyllä ollut paikallaan lyödä kunnolla luu kurkkuun joillekin kyselijöille. Kerrankin minulta tivattiin vauvauutisia vaikka ko. henkilö oli tietoinen mm. endometrioosin mahdollisuudesta kohdallani, joten silloin ainakin koin moiset kyselyt puhtaaksi ilkeilyksi.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Olisi kyllä mahtavaa, jos joku päivä huomaisi päässeensä lopullisesti lapsettomuuden jättämien kipeiden muistojen yli ja voisi ihan aidosti iloita toisten puolesta.

PS. Ja yhtä kuin tuo paikka on lapsettoman helvetti on se myös todella huono paikka sellaisille pareille, joiden toinen osapuoli ei ole oikein varma haluaako lapsia vai ei. Jos itse olisin joskus epäillyt sitä, haluanko lapsia vai en, niin luulenpa, että käynnin jälkeen ei olisi paljon lasten saanti kiinnostanut. Sen verran hurjaa meno ravintolamaailmassa oli...

PS. Muutin hieman blogipohjaakin, jotenkin toiveikkaammaksi...

Sanotaan, että jokaisella on omat murheensa ja taakkansa kannettavana ja niin se varmasti onkin. Joskus sitä vain käpertyy omaan tuskaansa niin totaalisesti, ettei edes pysty ajattelemaan muita ja heidän ongelmiaan. Kuluneena vuonna lähisuvussamme on vieraillut mm. syöpä ja kuolema, molemmat äkillisesti ja kohteena nuoret ihmiset. Joskus pelkäänkin sitä, että en enää osaa nauttia elämästä lapsettomuushoitojen ja keskenmenojen keskellä. Pelkään, että yhtäkkiä joudun kohtaamaan jotain vielä hirveämpää, kuoleman tai vakavan sairauden. Pelkään, että menetän perheeni. Joskus tekisi mieli nähdä tulevaisuuteen. Joskus tuntuu, että kestäisi paremmin kun tietäisi mitä tuleman pitää. Emmehän saa enää keskenmenoja, emmehän? Saammehan vielä toisen lapsen? Saammehan mieheni kanssa vanheta onnellisesti yhdessä? Kasvaahan lapsestamme onnellinen ihminen ja saahan hän elää hyvän ja pitkän elämän? Mutta entäpäs jos kristallipallo kertoisi tulevasta epäonnesta, miten sitä sitten voisi enää elää? Ehkä epätietoisuus on sittenkin parempi vaihtoehto. Uudenvuoden lupauksenani olkoonkin siis tämä: en jatkuvasti murehdi tulevia vaan nautin parhaani mukaan tästä hetkestä perheeni kanssa.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Aina välillä pieni piru minussa nostaa päätä ja mietin, mitähän porukka ajattelisi, jos itse päivittelisin esim. tähän tapaan: "Nega tuli, eli epäonnistunut hoito taas takana. Rahaa paloi noin 3000e ja pakkaseen ei jäänyt mitään. Tästä pitäisi taas jatkaa elämää." tai näin: "Eilen vielä kaikki hyvin, tänään masuasukilla ei enää sydän lyö. Sydämeni itkee verta." Minkähänlaisia kommentteja irtoaisi? Tai mitä jos ei onnittelisikaan raskaus- ja vauva-uutisten kommenteissa vaan läväyttäisi sinne pari faktaa elämästä, tilastotietoja keskenmenosta tms. Tai ihan vain omasta elämästäni. No niin, eihän niin sovi tehdä, pitää vain noudattaa normeja ja jaksaa onnitella ja hymistellä. Tuskin kukaan kuitenkaan kirjoittelee päivityksiään ajatellen, että loukkaanpa samalla jotain lapsettomuushoidoissa räpiköivää surkimusta tai juuri keskenmenon saanutta ikuista epäonnistujaa, mutta silti, yhtä paljon ne satuttavat.

JK: Lisään vielä yllävuodatettuun muiston eräästä erittäin kurjasta päivityksestä, kun eräs tuttava, joka oli jonkin aikaa aiemmin hehkuttanut naamakirjassa alkuraskaudestaan, päivitteli statukseensa kuinka vietti iltaa viiniä nautiskellen. Se jos mikä pisti vihaksi. Tämä henkilö oli siis niin onnekas, että oli raskaana ja sitten kehtasi riskeerata tulevan lapsen terveyden alkoholilla. Surullista. Lisäksi lapsella on jokin sairaus. Ei se nyt varmaan sitten siitä viinistä aiheutunut, mutta kuitenkin, miksi ihmiset juovat yhtään mitään ollessaan raskaana, kun hyvin tiedetään, että se on aina sikiölle haitallista.

Pohjimmaisin syyni on kuitenkin päivänselvä - teen tämän kaiken uudelleen, jotta saisimme toisen lapsen, sisaruksen ainokaisellemme. Ja kun muistan tuon päämäärän, jaksan taas. Siitäkin huolimatta, että joudumme ehkä lopettamaan hoidot ilman sitä toivottua lopputulosta. Myöskään ilman miestäni (ja lastani) en missään nimessä jaksaisi, sillä varmasti kaikilla paras tuki ja turva on oma puoliso. Hänhän on siinä samassa veneessä ihan kirjaimellisesti. Muista läheisistä ei oikein koskaan ole valitettavasti ollut tukijoiksi, ei ainakaan kovin syvällisesti. Ei edes oma äitini, joka on menettänyt ensimmäisen lapsensa vauvana ja kokenut myös keskenmenon, ole voinut tilanteessamme kovin hyvin tukea ja ymmärtää. Ja nyt, kun meillä on jo lapsi, kaikki jotenkin olettavat, että ongelmamme ovat ohi tai hokevat samaa mantraa: "On se hyvä, että tuon yhden saitte." Näin ollen tuntuu, ettei minulla oikein ole oikeuttakaan heille ongelmiamme valitella ja surra menetystämme. Tokihan voi olla, että tuo mantra on läheisten yritys muistuttaa, että olemme onnekkaita. Mutta kyllähän me sen muistuttamattakin tiedämme. Olemme lapsestamme aina ja ikuisesti onnellisia ja kiitollisia. Mutta siitä huolimatta emme enää paljon hoidoista läheisille puhu, ja mikäli ne tai keskenmeno nousevat esiin, olemme urheita ja reippaita: "Kyllä me jaksamme, ei tässä mitään. Onhan meillä tämä yksi kultanen." Täällä voin kai kuitenkin sanoa sen mitä en julkisesti uskalla? Ja miehelleni myös. Hän on ainoa, joka ymmärtää, kun minua kiukuttaa naapurin "paksuna oleva akka" (anteeksi ruma kielenkäyttö), jonka toinen lapsi pian syntyy ja siitä huolimatta hän näyttää aina kovin happamelle - aivan kuin ei osaisi onneaan arvostaa...

Onko minulla kuitenkin oikeus surra tätä, uudelleen yrittämisen vaikeutta ja sitä, ettemme ehkä enää toistamiseen onnistu? Totaalilapsettomien mielestä kaltaiseni valitus lienee lähinnä rasittavaa ja vaikutan vain kiittämättömälle, sillä he kärsivät enemmän kuin minä. Ja tottahan se on, sillä yhden saaneella on jo se yksi, totaalilapsettomalla ei yhtään, kärsin siis heitä vähemmän. Mikäli sitten vertaan itseäni "tavallisiin luomuvauvojen tekijöihin" olen kuitenkin paljon huonommassa jamassa. He saavat lapsensa (useat jopa tismalleen silloin kuin tahtovat) ja minä puolestani yritän yhtä kovasti kuin ensimmäisenkin kohdalla ottaen jatkuvasti iskuja vastaan, vasemmalta ja oikealta. Hoidoissa kaikki lisäksi menee juuri niin kuin ei ole suunnitellut. Mikäli uskaltaa etukäteen ajatella sitä, miten mahdollinen seuraava hoito sujuu, se meneekin ihan erilailla ja vastaan tulee este poikineen. Sama pätee tulevan mahdollisen raskauden ja lapsen suhteen; lasta ei yksinkertaisesti ole olemassa ennen kuin se on oikeasti omassa sylissä turvassa. Tämän opin jo ensimmäisellä kierroksella vuosia sitten, en siis nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja salaa kadehdin heitä (vaikka kadehtiminen rumaa onkin), jotka tulevat luomusti raskaaksi ja alkavat heti plussan saatuaan miettiä mikä lapselle nimeksi ja julkaisevat uutisensa onnea uhkuen. Voi sitä huolettomuuden ihanuutta! Minä pelkään uutta raskautta ja mahdollista keskenmenoa niin paljon, että olisin mieluummin koko raskausajan tiedottomana, mikäli se nyt olisi mahdollista. Millaistahan se olisi, että tulisi oikein luomusti raskaaksi? Sitä olen monesti miettinyt, enkä ylipäätään edes aina jaksa ymmärtää miten se on mahdollista. Lääkärit ovat useaan otteeseen havainnollistaneet miten monimutkainen prosessi raskautuminen on ja siitä huolimatta valtaosa raskautuu täysin normaalisti. Kyllä minussa on moni asia pielessä. No, turhaa moista mietin ja aiheella itseäni kiusaan, sehän on takuuvarmasti mahdotonta kohdallani. Ei mutta, eihän tästä mitään tule, parasta lopettaa ja keskittyä siihen, mikä on hyvin. Ja onneksi pian on joulu. Tosin tuskin silloinkaan kyyneliltä vältytään, kun haudoilla käydessämme sytytämme kynttilän kesävauvalle.