Voi kun olisi välillä jotain muuta ajateltavaa (mielellään positiivista) kuin tämä saman kehän pyöritys... Kuten aiemminkin mainitsin, olen viime aikoina miettinyt paljon hoitojen jatkamista ja ajoittain jopa katunut sitä. Katuminen lienee ymmärrettävää toistuvien takapakkien valossa, mutta silti, miksi minun piti ryhtyä tähän uudelleen? Miksi piti vapaaehtoisesti hypätä kehään uudelleen tietäen, että turpiin tulee ja kovaa? Olen koittanut etsiskellä täältä itseni kaltaisia, yhtä "hulluja", jotka ovat aloittaneet hoidot uudelleen aiemmista koettelemuksista huolimatta. Heitä ei kuitenkaan oikein tunnu löytyvän, kertokaa ihmeessä, mikäli olen aivan väärässä. Tai ehkä vain olen se ainoa valittaja, muut ymmärtävät pitää mölyt mahassaan.

Pohjimmaisin syyni on kuitenkin päivänselvä - teen tämän kaiken uudelleen, jotta saisimme toisen lapsen, sisaruksen ainokaisellemme. Ja kun muistan tuon päämäärän, jaksan taas. Siitäkin huolimatta, että joudumme ehkä lopettamaan hoidot ilman sitä toivottua lopputulosta. Myöskään ilman miestäni (ja lastani) en missään nimessä jaksaisi, sillä varmasti kaikilla paras tuki ja turva on oma puoliso. Hänhän on siinä samassa veneessä ihan kirjaimellisesti. Muista läheisistä ei oikein koskaan ole valitettavasti ollut tukijoiksi, ei ainakaan kovin syvällisesti. Ei edes oma äitini, joka on menettänyt ensimmäisen lapsensa vauvana ja kokenut myös keskenmenon, ole voinut tilanteessamme kovin hyvin tukea ja ymmärtää. Ja nyt, kun meillä on jo lapsi, kaikki jotenkin olettavat, että ongelmamme ovat ohi tai hokevat samaa mantraa: "On se hyvä, että tuon yhden saitte." Näin ollen tuntuu, ettei minulla oikein ole oikeuttakaan heille ongelmiamme valitella ja surra menetystämme. Tokihan voi olla, että tuo mantra on läheisten yritys muistuttaa, että olemme onnekkaita. Mutta kyllähän me sen muistuttamattakin tiedämme. Olemme lapsestamme aina ja ikuisesti onnellisia ja kiitollisia. Mutta siitä huolimatta emme enää paljon hoidoista läheisille puhu, ja mikäli ne tai keskenmeno nousevat esiin, olemme urheita ja reippaita: "Kyllä me jaksamme, ei tässä mitään. Onhan meillä tämä yksi kultanen." Täällä voin kai kuitenkin sanoa sen mitä en julkisesti uskalla? Ja miehelleni myös. Hän on ainoa, joka ymmärtää, kun minua kiukuttaa naapurin "paksuna oleva akka" (anteeksi ruma kielenkäyttö), jonka toinen lapsi pian syntyy ja siitä huolimatta hän näyttää aina kovin happamelle - aivan kuin ei osaisi onneaan arvostaa...

Onko minulla kuitenkin oikeus surra tätä, uudelleen yrittämisen vaikeutta ja sitä, ettemme ehkä enää toistamiseen onnistu? Totaalilapsettomien mielestä kaltaiseni valitus lienee lähinnä rasittavaa ja vaikutan vain kiittämättömälle, sillä he kärsivät enemmän kuin minä. Ja tottahan se on, sillä yhden saaneella on jo se yksi, totaalilapsettomalla ei yhtään, kärsin siis heitä vähemmän. Mikäli sitten vertaan itseäni "tavallisiin luomuvauvojen tekijöihin" olen kuitenkin paljon huonommassa jamassa. He saavat lapsensa (useat jopa tismalleen silloin kuin tahtovat) ja minä puolestani yritän yhtä kovasti kuin ensimmäisenkin kohdalla ottaen jatkuvasti iskuja vastaan, vasemmalta ja oikealta. Hoidoissa kaikki lisäksi menee juuri niin kuin ei ole suunnitellut. Mikäli uskaltaa etukäteen ajatella sitä, miten mahdollinen seuraava hoito sujuu, se meneekin ihan erilailla ja vastaan tulee este poikineen. Sama pätee tulevan mahdollisen raskauden ja lapsen suhteen; lasta ei yksinkertaisesti ole olemassa ennen kuin se on oikeasti omassa sylissä turvassa. Tämän opin jo ensimmäisellä kierroksella vuosia sitten, en siis nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja salaa kadehdin heitä (vaikka kadehtiminen rumaa onkin), jotka tulevat luomusti raskaaksi ja alkavat heti plussan saatuaan miettiä mikä lapselle nimeksi ja julkaisevat uutisensa onnea uhkuen. Voi sitä huolettomuuden ihanuutta! Minä pelkään uutta raskautta ja mahdollista keskenmenoa niin paljon, että olisin mieluummin koko raskausajan tiedottomana, mikäli se nyt olisi mahdollista. Millaistahan se olisi, että tulisi oikein luomusti raskaaksi? Sitä olen monesti miettinyt, enkä ylipäätään edes aina jaksa ymmärtää miten se on mahdollista. Lääkärit ovat useaan otteeseen havainnollistaneet miten monimutkainen prosessi raskautuminen on ja siitä huolimatta valtaosa raskautuu täysin normaalisti. Kyllä minussa on moni asia pielessä. No, turhaa moista mietin ja aiheella itseäni kiusaan, sehän on takuuvarmasti mahdotonta kohdallani. Ei mutta, eihän tästä mitään tule, parasta lopettaa ja keskittyä siihen, mikä on hyvin. Ja onneksi pian on joulu. Tosin tuskin silloinkaan kyyneliltä vältytään, kun haudoilla käydessämme sytytämme kynttilän kesävauvalle.