Meidän elämässä on tapahtunut viime kuukausina paljon, ihanaa ja kamalaa. Niiden tapahtumien valossa osaamme arvostaa elämää ja terveyttä aivan uudella tavalla ja ennen kaikkea ihania lapsiamme. En halua enää palata tänne pimeyteen, eikä minulla oikeastaan ole enää mitään kirjoitettavaa, joten lopetan blogin pitämisen. Nyt aion aloittaa uuden elämän ja nauttia täysillä joka hetkestä lasteni ja mieheni kanssa. Enkä enää ole lapsellinen lapseton vaan ihan tavallinen äiti vain. Toivon kovasti onnea kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville.

Kiitos ja näkemiin!

Olen taas joutunut toteamaan, että luulo ei ole tiedon väärti. Kovasti lapsettomuudesta kärsineenä olen valitettavasti edelleen erittäin herkkä ihmisten raskaus- ja vauvauutisille ja en vain pysty tuntemaan aitoa iloa niitä kuullessani. Yleensä ajattelen vain tympääntyneenä, miten toisilla on taas onnistunut varmaan ensiyrittämällä ja heillä ei ole hajuakaan siitä, millaista on jatkuvasti kokea epäonnistumisia ja menettämisen tuskaa. Välillä jopa ajattelen, etteivät edes ansaitse onneansa. Ja kun on oikein paha hetki, sitä melkein toivoisi, että kaikki joutuisivat kokemaan itse saman, jotta ymmärtäisivät. Tosin sitten heti perään (kun järki voittaa) ajattelen, etten tietenkään toivo samaa kenellekään ja muistan myös sen, että jokaisella meillä on murheemme ja taakkamme, niin se vain on. Hiljan kävi ilmi, että eräs tuttu, joka sai juuri toisen lapsensa, on myös kärsinyt lapsettomuudesta ja minua oikein hävetti, kun ajattelin, että olin hänelle taannoin ihan kateellinen ja koin jotenkin, että hän ei edes osannut olla tilanteestaan kiitollinen. Miten sitä voikaan vajota niin alas, vaikkakin vain ajatuksissaan...

Lapsettomuudesta ja keskenmenoista kärsiviä ihmisiä on valtavasti. Ja yhä edelleen molemmat aiheet ovat niin vahvoja tabuja, että niistä ei vain voida puhua. Itse olen alkanut puhua näin jälkeenpäin ja se on tuntunut yllättävän hyvälle. Mutta silloin, kun eli pahimmassa pimeydessä, ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiasta olisi alkanut avautua. Olen miettinyt paljon sitä, miksei tästä puhuta, eihän se kenenkään oma vika ole, jos ei onnistu. Tai sitten maailma vain on niin julma, että tämä asia mielletään juuri niin, että oma on vikasi, jos et lastakaan pysty tekemään. Ja ainahan niitä mahtuu tähän maailmaan niitä idiootteja, jotka ovat sitä mieltä, että jos ei voi tulla raskaaksi luonnollisin keinoin, on tarkoitettukin, ettei sellainen henkilö saa lapsia. Tuollaiset kommentit jos mitkä satuttavat ja niitä kuullessani tai lukiessani koen aina valtavaa houkutusta mennä vetelemään ko. henkilöä päin pläsiä!!! Ja tekisi mieli vastakommenttina laukoa: ”Mikäli sitten joskus satut saamaan sydänkohtauksen tai vaikka syövän, niin et sitten kyllä mene sairaalaan hoitoa saamaan, sillä jos se ei mee ittekseen ohi, niin sit oli vain tarkoitettu, että sää kuolet ja kenenkään ei enää tarvii kuunnella sun tyhmiä juttuja.” Kyllä, näin alas sitä välillä vajoaa... Sama koskee niitä sukulaisten ja tuttavien hölmöjä uteluja: ”Koskas sitä teillä kuuluu pienten jalkojen tepsutusta?” Moni kehoitti aikoinaan esittämään vastakysymyksen: ”Koskas sun hautajaisia vietetään?” tai ”Joko olet muuten valinnut arkkusi?” Mutta eipä tullut noitakaan kysymyksiä kellekään koskaan esitettyä. Hankalissa tilanteissa vaikean asian painaessa minä ainakin jähmetyn ihan täysin ja joudun keskittymään vain omien tunteiden ja kyyneleiden hillitsemiseen... Joskus olisi kyllä ollut paikallaan lyödä kunnolla luu kurkkuun joillekin kyselijöille. Kerrankin minulta tivattiin vauvauutisia vaikka ko. henkilö oli tietoinen mm. endometrioosin mahdollisuudesta kohdallani, joten silloin ainakin koin moiset kyselyt puhtaaksi ilkeilyksi.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Olisi kyllä mahtavaa, jos joku päivä huomaisi päässeensä lopullisesti lapsettomuuden jättämien kipeiden muistojen yli ja voisi ihan aidosti iloita toisten puolesta.

Vierailin hiljan kaikkien lapsettomuudesta kärsivien alimmassa helvetissä, eli länsinaapurimme tavarataivaassa... Sinne meno on tuntunut aina jotenkin masentavalle, sillä missään muualla ei vastaan tule niin paljon isoja mahoja ja pieniä vauvoja, onnellisia äitejä ja isiä. Tällä kertaa tunteeni olivatkin kuitenkin aivan erilaiset kuin ennen. Ison mahani kanssa taapertaessa ja uhmaikäisen temppuillessa en todellakaan ollut enää mikään lapseton ja kukaan tuskin pystyisi aavistamaankaan koko asiaa. Huomasinkin omituisesti olevani pahoillani, että menin koko paikkaan, sillä tajusin, että nyt olen itse se, joka aiheuttaa lapsettomille tuskaa. Enkä vain lapsettomille, vaan myös niille, jotka kärsivät itseni tavoin sekundäärisestä lapsettomuudesta. Muistan hyvin ajan, jolloin tuijottelin lähestulkoon vihamielisesti kaikkia raskaana olevia ja pienten lasten vanhempia. Ja eihän minun lapsettomuuteni heidän syytään ollut. Nyt alkoi tuntua sille, että rinnassani pitäisi olla lappu, jossa lukisi, että älkää vihatko minua, lasten saanti on ollut todella kovan työn takana. Muistan myös lukeneeni jostain blogista tai keskustelupalstalta, miten lapsettomat vihaavat sitä, miten raskaana olevat jatkuvasti pitelevät tai silittelevät mahaansa ja nyt tajusin tekeväni itse niin. Niinpä koitin pidättäytyä moisesta puuhasta. Ne, jotka eivät koskaan ole lapsettomuudesta kärsineet, tuskin koskaan koko asiaa ajattelevatkaan. Ja miten he voisivatkaan, sillä sellaista ei voi ymmärtää, mitä ei ole itse kokenut. Ja heitä tuskin liikuttaa se, jos joku lapsettomuudesta kärsivä katsoo pahasti - eihän sellaista oikeesti huomaakaan. Tuntuukin oudolle, kun itse tietää, mille niin monesta tuntuu, ja itsestä on tullut heille murhetta aiheuttava lapsellinen. Hieman omituisia ajatuksia ja tunteita, raskaudella taitaa olla myös oma vaikutuksena asiaan...

PS. Ja yhtä kuin tuo paikka on lapsettoman helvetti on se myös todella huono paikka sellaisille pareille, joiden toinen osapuoli ei ole oikein varma haluaako lapsia vai ei. Jos itse olisin joskus epäillyt sitä, haluanko lapsia vai en, niin luulenpa, että käynnin jälkeen ei olisi paljon lasten saanti kiinnostanut. Sen verran hurjaa meno ravintolamaailmassa oli...

Kaikki on yhä hyvin, pieni on yhä matkassa. Ei voi muuta kuin olla niin kiitollinen ja onnellinen, että tähän asti on päästy.  Ja nyt me toivomme, että kaikki menisi hyvin, ja saisimme tämän pienen ihmeen  kotiin saakka, syliimme. Myös muissa blogeissa viimeaikoina alkaneet raskaudet luovat minuun uskoa ja antavat toivoa. Toivon kauheasti onnea myös kaikille muille saman asian kanssa kamppaileville.

PS. Muutin hieman blogipohjaakin, jotenkin toiveikkaammaksi...

Meillä asuu nyt myös pelko. Sen kanssa eläminen on hirveää, se haluaa haudata alleen kaiken ihanan, sen pienen toivon säkeenkin, jonka saimme. Kun elää pelon kanssa, aika mataa ja tuntuu sille, kuin se menisikin taaksepäin. Samalla sitä odottaa kauhulla jokaista uutta päivää, tuoko se mukanaan taas epätoivon, surun ja menetyksen... Jokaisen päivän iltana olen niin onnellinen, ettei loppu vielä tullut ja samaan hengenvetoon pelkään, että huomenna kaikki sortuu. Minusta tuntuu, ettei minun pää enää kestä tätä. Ja jos tämäkään ei onnistu, niin minulta menee varmaan järki... En edes pysty kirjoittamaan mitään järkevää, itkettää vain joka toinen hetki ja muina aikoina haluaisin huutaa niin kovaa kuin ikinä jaksaisin. Ja samalla kellekään ei voi (miestä lukuunottamatta) tästä pelosta edes puhua. Eihän me oikein uskalleta tästä edes hiiskua kellekään, tuskin edes ymmärtäisivät... Miehen kanssa puhuttiin, miten hullua elämä on: toiset ajattelevat positiivisen testin jälkeen saavansa vauvan, mutta meillä on vain alituiseen mielessä se hirveä mörkö eli mahdollinen nurkan takana väijyvä keskenmeno.  Voi kunpa tällä kertaa kaikki menisi hyvin, kunpa tämä ei menisi kesken. Kunpa saisimme pitää tämän lapsen.