Olen taas joutunut toteamaan, että luulo ei ole tiedon väärti. Kovasti lapsettomuudesta kärsineenä olen valitettavasti edelleen erittäin herkkä ihmisten raskaus- ja vauvauutisille ja en vain pysty tuntemaan aitoa iloa niitä kuullessani. Yleensä ajattelen vain tympääntyneenä, miten toisilla on taas onnistunut varmaan ensiyrittämällä ja heillä ei ole hajuakaan siitä, millaista on jatkuvasti kokea epäonnistumisia ja menettämisen tuskaa. Välillä jopa ajattelen, etteivät edes ansaitse onneansa. Ja kun on oikein paha hetki, sitä melkein toivoisi, että kaikki joutuisivat kokemaan itse saman, jotta ymmärtäisivät. Tosin sitten heti perään (kun järki voittaa) ajattelen, etten tietenkään toivo samaa kenellekään ja muistan myös sen, että jokaisella meillä on murheemme ja taakkamme, niin se vain on. Hiljan kävi ilmi, että eräs tuttu, joka sai juuri toisen lapsensa, on myös kärsinyt lapsettomuudesta ja minua oikein hävetti, kun ajattelin, että olin hänelle taannoin ihan kateellinen ja koin jotenkin, että hän ei edes osannut olla tilanteestaan kiitollinen. Miten sitä voikaan vajota niin alas, vaikkakin vain ajatuksissaan...

Lapsettomuudesta ja keskenmenoista kärsiviä ihmisiä on valtavasti. Ja yhä edelleen molemmat aiheet ovat niin vahvoja tabuja, että niistä ei vain voida puhua. Itse olen alkanut puhua näin jälkeenpäin ja se on tuntunut yllättävän hyvälle. Mutta silloin, kun eli pahimmassa pimeydessä, ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiasta olisi alkanut avautua. Olen miettinyt paljon sitä, miksei tästä puhuta, eihän se kenenkään oma vika ole, jos ei onnistu. Tai sitten maailma vain on niin julma, että tämä asia mielletään juuri niin, että oma on vikasi, jos et lastakaan pysty tekemään. Ja ainahan niitä mahtuu tähän maailmaan niitä idiootteja, jotka ovat sitä mieltä, että jos ei voi tulla raskaaksi luonnollisin keinoin, on tarkoitettukin, ettei sellainen henkilö saa lapsia. Tuollaiset kommentit jos mitkä satuttavat ja niitä kuullessani tai lukiessani koen aina valtavaa houkutusta mennä vetelemään ko. henkilöä päin pläsiä!!! Ja tekisi mieli vastakommenttina laukoa: ”Mikäli sitten joskus satut saamaan sydänkohtauksen tai vaikka syövän, niin et sitten kyllä mene sairaalaan hoitoa saamaan, sillä jos se ei mee ittekseen ohi, niin sit oli vain tarkoitettu, että sää kuolet ja kenenkään ei enää tarvii kuunnella sun tyhmiä juttuja.” Kyllä, näin alas sitä välillä vajoaa... Sama koskee niitä sukulaisten ja tuttavien hölmöjä uteluja: ”Koskas sitä teillä kuuluu pienten jalkojen tepsutusta?” Moni kehoitti aikoinaan esittämään vastakysymyksen: ”Koskas sun hautajaisia vietetään?” tai ”Joko olet muuten valinnut arkkusi?” Mutta eipä tullut noitakaan kysymyksiä kellekään koskaan esitettyä. Hankalissa tilanteissa vaikean asian painaessa minä ainakin jähmetyn ihan täysin ja joudun keskittymään vain omien tunteiden ja kyyneleiden hillitsemiseen... Joskus olisi kyllä ollut paikallaan lyödä kunnolla luu kurkkuun joillekin kyselijöille. Kerrankin minulta tivattiin vauvauutisia vaikka ko. henkilö oli tietoinen mm. endometrioosin mahdollisuudesta kohdallani, joten silloin ainakin koin moiset kyselyt puhtaaksi ilkeilyksi.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Olisi kyllä mahtavaa, jos joku päivä huomaisi päässeensä lopullisesti lapsettomuuden jättämien kipeiden muistojen yli ja voisi ihan aidosti iloita toisten puolesta.