Mieheni bongasi mielenkiintoisen artikkelin osoitteessa www.ylioppilaslehti.fi/2010/12/10/ilonpilaaja/ ja enpä oikein voinut uskoa silmiäni, kun sitä luin. Lapset eivät siis tuokaan onnea, vaan ovat nykytutkimusten valossa ikäviä ilonpilaajia, jotka pilaavat parisuhteen... Hetken piti tekstiä sulatella ja välittömästi aloin miettiä, miten tutkimus oli tehty ja ketä siihen oli haastateltu? No, kohteena oli ollut  lähinnä britit ja amerikkalaiset, tosin myös suomalaisen tutkimuksen tulokset olivat yhtenäiset, eli lapsettomat ihmiset ovat lapsellisia onnellisempia. Olikohan joukossa yhtään tahattomasti lapsetonta? Ja lapsia siis halutaan tämän vuoksi: ”Maailman kaikissa kulttuureissa on vallalla käsitys, jonka mukaan lapset tuovat onnea." Kyse on tutkijan mukaan puhtaasta itsepetoksesta ja ihmiset pohtivat sitten lähinnä sitä, miten lapsen saisi lopettamaan itkun... Hmmm... mitähän tähän nyt oikein sanoisi? Ja kas, tutkimusmetodeilla on siis vaikutusta tuloksiin, eli kun mitataan onnellisuutta juuri siinä hetkessä tai pohjataan se ihmisten stressaantuneisuuteen tai univaikeuksiin, niin lapsettomat ovat oikein huomattavasti onnellisempi kuin lapsettomat.  Kun on valvonut yöt pienen vauvan kanssa ja näyttää jo ihan zombielle niin ei, eipä sitä juuri sillä hetkellä voi ehkä vastata olevansa onnensa kukkuloilla, lähinnä vain hyvin väsynyt, mutta entäpä pitkällä aikavälillä? Aivan, kokonaisuutena erot siis kuitenkin tasoittuivat, tosin tutkijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että "...yhteiskunta painostaa vanhempia kertomaan, että he rakastavat vanhemmuutta." Paha, paha yhteiskunta! Olisipas mielenkiintoista saada käsiin ko. tutkimukset... Hieman minua jäi nyppimään myös se, että artikkelista sai sen kuvan, että tahattomasti lapsettomat ovat  lykänneet lapsen tekoa mahdollisimman pitkään, jotta voivat ajoittaa lapsen juuri oikeaan saumaan ja sitten se ei olekaan niin helppoa kun aloitetaan lapsenteko ja joudutaan hoitoihin. Ei se nyt noin mene, ei ainakaan meillä ja vaikka tahattomasti lapsettomien joukossa olisikin ihmisiä, jotka ovat lykänneet lasten tekoa uran tai muun takia, niin yhtä suuri oikeus heilläkin on lapsi saada, vaikka sitten hoidoilla.

Lukijoiden kommentit olivat osuvia ja mielenkiintoisia ja ymmärrän, että artikkelin tarkoituksena oli  provosoida ja herättää keskustelua - hyvin onnistui. Mutta miksi tällaisia tutkimuksia ylipäätään tehdään? Ehkä yhteiskunnan varoja voisi käyttää johonkin hyödyllisempäänkin tutkimukseen... Ei lapsen tehtävä ole tehdä vanhempiaan onnelliseksi. Ja onhan ilmiselvää, että kun lapsi/lapset ovat pieniä, niin eivät vanhemmat varmasti ehdi panostaa parisuhteeseen niin paljon kuin aiemmin, mutta eiköhän se ole suurimmalle osalle selvää jo ennen lapsen tuloakin. Ja ei, lapsen ei myöskään ole tarkoitus pelastaa huonoa parisuhdetta, mutta eikö sekin jo ole ihan ilmiselvää nykymaailmassa? Meillä itse lapsettomuus vahvisti parisuhdetta, sillä kaikesta kurjuudesta huolimatta pystyimme selviämään siitä yhdessä ja olemme lapsen saatuamme onnellisempia. Ja kyllä, minusta on paljon mukavampaa leikkiä lapsen kanssa kuin esim. tiskata, enkä myöskään inhoa lapsen hoitamiseen liittyviä velvollisuuksia. Kokkaamisesta en kylläkään pidä yhtä paljon kuin itse syömisestä, joten muistanpa jatkossa olla itselleni armollisempi ;) Ja meille lapsi ei ollut "myrkkyä" siitäkin huolimatta, että  seksiä ei voi enää harrastaa juuri silloin kuin itse haluaa, emmekä voi hypätä bilettämässä viikonloppuisin, emmekä lähteä spontaanisti elokuviin ja ettei sitä "omaa aikaa" ole yhtä paljon kuin ennen. Mikään ei voita esimerkiksi sitä, kun lapsi mönkii meidän väliin vapaa-aamuna ja hassutellaan yhdessä, tai kun ensimmäisen kerran kuulee: "Äiti on minun raka."