Tänä vuonna minä juutuin suohon, lopullisesti. Sille minusta ainakin tuntuu. Jotenkin tästä on päästävä pois, ehkä kirjoittamisesta olisi apua. Mikään ei edisty, ei pääse eteenpäin. Vastoinkäyminen toisensa perään. Kesävauvaa ei sitten tullutkaan. Näin kerran unen, jossa olin vanhempieni luona ja uunin lähellä kiikkutuolin luona leikki pieni tyttö. Hänellä oli ihanat ruskeat hiukset ja silmät. Äitini oli paikalla, ja mieheni äiti myös. Minusta tuntui, että miestäni ei enää ollut. Katsoin lasta ja ajattelin, miten oli uskomatonta, että siinä hän nyt oli. Tuosta unesta on monta vuotta. Näin sen ennen esikoisen syntymää, mutta silti muistan sen tunteen yhä tuoreena. Siitä lähtien olen pelännyt, että mieheni kuolee. En usko, että hän koskaan jättäisi minut, meidän perheemme.  En pelkää, että hän pettäisi. Minä pelkään, että hän kuolee. En ole koskaan uskaltanut kertoa hänelle tuosta unesta. Pelkään kuollakseni, että uneni toteutuu, että saamme joskus tuon pienen tytön. Ja pelkään kuollakseni, ettemme koskaan saa.

Emme voi saada lasta luomusti. Voi miten minä vihaan tuota ilmaisua, ”luomusti”. Kuka helvetti senkin sanan on pilannut? Nykyään kaikki on niin luomua, että lapsetkin tehdään joko luomusti tai sitten ei. Luomuraskaus, luomuvauva, luomuäiti. Minä olen äiti, mutta kovin keinotekoinen kai. Luomuton äiti. Lapsemme syntyi talvella, ulkona satoi lunta. Alkunsa hän sai sairaalassa lasimaljalla, vietti ensimmäiset päivänsä parisoluisena alkiona kai jossain kaapissa, hautomossa. Saimme vain yhden alkion, muut munasolut eivät hedelmöittyneet. Olin kovin kipeä punktion jälkeen ja alkionsiirron jälkeen jouduin sairaalaan. Edellisenä syksynä olin saanut ensimmäisen keskenmenon. Pakastealkionsiirto ei onnistunut. Itkin katkerasti negatiivisen testin tehtyäni, makasin sängyssä. Mieheni tuli viereeni ja halasi minua pitkään. Keskenmenoa seuranneen vuoden alkupuoli oli hirveä, kärsin endometrioosin kuivatushoidon aiheuttamista sivuoireista ja itkin joka aamu matkalla töihin ja joka ilta palatessani kotiin. Joskus en kunnolla nähnyt tietä ajaessani. Olin masentunut ja hukassa. Olen kai semmoinen heikko ihminen, joka ei oikein jaksa vastoinkäymisiä. Kun epäonnistuu lapsen teossa, sitä jotenkin epäonnistuu kaikessa. Ei ole lainkaan luomu, ei oikein ihminen ollenkaan, ihan epäkelpo ja keinotekoinen.

Sitten minä tulinkin raskaaksi. Se pieni lasimaljalla kasvanut solurykelmä päätti kiinnittyä kohtuni seinämään, jäi sinne kasvamaan, ei mennyt kesken. Emme uskaltaneet toivoa ja salaa toivoimme koko ajan. Tein raskaustestin päivää ennen äitienpäivää. Silloin oli Lapsettomien lauantai. Minusta on jotenkin naurettavaa, että sellaista päivää vietetään, oikein kalenteriinkin merkitty ja vieläpä ennen äitienpäivää. Ensin "juhlitaan" niitä, jotka ei voi lasta saada ja sitten niitä jotka saa, äitejä. Ehkä joku toinen ajankohta olisi ollut parempi, tai sitten ei. Olen jotenkin vain aina vihannut tuota päivää, tosin silloin kerran se toi meille onnen. Voin hirveän pahoin raskauden alussa, niin minä aina voin. Pikkuhiljaa aloimme uskoa, että saamme lapsen, että meistä tulee isä ja äiti. Pelkäsin silti koko ajan, että jokin menee pieleen ja kuulostelin jatkuvasti liikkuuko vauva. Emme uskaltaneet oikein hankkia mitään. Pinnasängyn kuitenkin hankimme loppuraskauden aikana ja kasasimmekin sen. Mietin valmista sänkyä ja ihania vuodevaatteita katsellassani miten kestäisin sen, jos siinä ei kukaan koskaan nukkuisikaan. Vaunuja menimme katsomaan viikkoa ennen laskettua aikaa. Myyjä kummasteli sitä, miten olemme niin viimetipassa liikenteessä. Eipä siinä oikein jaksanut tilannetta avata, sanoimme vain, ettei kai vauvan kanssa voi näin kylmällä oikein uloskaan mennä. Raskaus meni sitten yliaikaiseksi ja vaunutkin ehtivät saapua Ruotsista ennen vauvaa.

Kun esikoinen oli melkein vuoden vanha, aloin varovaisesti ajatella uutta lasta. Tiesin, että pääsisimme jatkamaan hoitoja koska vain. Varasin ajan ja ensin päätettiin hoitaa endometrioosia, kuivatella. Tällä kertaa kestin paremmin sivuvaikutukset, hoitokin sujui hyvin ja raskaustesti näytti plussaa, vahvasti. Vuoto alkoi kuitenkin ennen ensimmäistä ultraa, kohdussa ei näkynyt oikein mitään. Keskenmeno, kemiallinen raskaus, lääkkeellinen tyhjennys. Itku, jota lääkäri ei ymmärtänyt, mitä suremista tässä nyt oli, teillähän on jo lapsi. Hoitaja lohdutti kertomalla, miten hänestä oli 10 vuoden yrityksen jälkeen tullut äiti. Loppujen lopuksi kestin sen melko hyvin, teimme nopeasti jatkosuunnitelman mieheni kanssa, menisimme yksityiselle klinikalle hoitoon. Kunnallisella meitä ei enää hoidettaisi, kolme kertaa riittää. Yksityisellä oli kodikasta ja sama lääkäri koko ajan. Automaatissa oli tarjolla erikoiskahveja ja aulassa karkkia. Henkilökunta hymyili aina, myötätuntoa pursuen. Lääkärin sanoista ei oikein ottanut tolkkua, olisi tarvinnut lääketieteen sanakirjan ja nauhurin. Olisi sitten voinut kotona purkaa tekstin ja koittaa tulkita. Melko hyvin olimme kuitenkin asioista perillä, pitkän kaavan mukaan mentiin. Hoito meni oppikirjan mukaisesti, pahoinvointi alkoi ja testi näytti taas plussaa. Totesin veljelleni, että jos tämä menee näin helposti, niin ei se sitten tullutkaan kovin kalliiksi vaikka yksityiselle pitikin mennä. Kun olen kertonut, mitä lapsen teko ei-luomusti maksaa, ihmiset tuijottavat suu auki. Ymmärtävätpähän ainakin miksi me säästetään eikä tehdä ulkomaanmatkoja.

Ensimmäinen ultra jännitti, mutta koska oireeni olivat niin vahvat, olin melko varma, että näemme pienen sydämen sykkeen. Lääkäri oli onnessaan, itsekin iloitsimme. Saisimme kesävauvan. Laitoin iloviestit ja jäin onnellisena joululomalle. Halusimme uskoa parasta. Silti pelkäsin koko ajan ettemme saa tätä lasta. En uskonut, että asiat voisivat sujua niin helposti. Seulontakokeet olivat hyvät ja niskaturvotusultrassa näimme pienen ihmeemme potkiskelevan. Silti pelkäsin ja outo tunne vaivasi koko ajan. Vatsani kasvoi ja voin pahoin. Minulla oli pientä vuotoa ja outo tunne voimistui. Kaikki ei ollut hyvin, epäilin myös jotain tulehdusta. Sanoin miehelleni, että minusta tuntuu, ettei kaikki ole hyvin. Hän suuttui, oli sitä mieltä, että manaan turhaan. Varasin seuraavana päivänä ultran, menin yksin. En menisi enää koskaan, jos vielä joskus pitäisi mennä. Sitä miehenikin sanoi jälkeenpäin, oli niin pahoillaan ettei ollut mukana, tukemassa. Odotin, että nimeäni kutsuttaisiin. Tiesin, että lastani ei enää ollut. Silti viimeiseen asti toivoin ja muserruin tuomiosta: "Kyllä tämä viikkoja vastaa, mutta kun tuo rintakehä on niin hiljainen...". Itkin, soitin miehelleni, menin kotiin, soitin äidilleni, itkin ja itkin. Myöhemmin lääkäri totesi, että meillä oli vain huonoa tuuria ja että keskenmeno voi johtua monesta asiasta; kromosomivirheestä, tulehduksesta... Vieläkin koen ahdistusta siitä, ettei syytä voinut selvittää. Oliko se jokin kohtutulehdus, tapoinko minä tavallaan itse lapseni? Katselin tänään ultraäänikuvia, meidän ainoita muistoja pienestä, kesävauvasta. Siinä viimeisessä kuvassa sinä jo nukut ikiuntasi, sydämesi ei enää lyö. Olit jotenkin kuin ahtaalla siellä kohdussa. Äidin on sinua niin kova ikävä.

Olin saanut jo ensimmäisen esilääkkeen ja minulle oli varattu aika osastolle. Pitkillä viikoilla pitää kuulemma mennä sairaalaan tarkkailuun, sillä verenvuoto voi olla kovaa. Kuulin ja tunsin, kun kalvot puhkesivat, hetkessä lapsivedet tulivat. Pääsin yläkertaan juuri ajoissa, ennen kuin aloin vuotaa. Verta tuli ja tuli. En oikein tiedä, miten kauan sitä jatkui, mies ja lapsi tulivat jo kotiin. Mieheni ei edes uskaltanut tulla kylpyhuoneeseen, jotenkin olen siitä vieläkin vihainen. Sain yksin kestää sen kaiken. Lapsi ei onneksi ymmärtänyt mitä tapahtuu, miksi äiti istuu vessanpöntöllä. Hän halusi tulla luokseni, istui lopulta sylissäni, joi maitoaan tuttipullosta, rauhoittui siinä. Samalla kesävauvamme valui minusta pois. Kaikki haaveet menivät kirjaimellisesti viemäristä alas. Aloin voida kovin huonosti ja mieheni vei minut sairaalaan. Verenpaineet olivat niin alhaiset, että en pysynyt enää kunnolla pystyssä. Lääkäri auttoi loput pois, sikiöpussin ja antoi jotain, mikä tyrehdyttää vuodon. Pääsin yöksi kotiin. Nukutin esikoisen meidän sänkyyn ja koitin itsekin nukkua.

Menin töihin, tein töitä. Koitin unohtaa. Mieheni oli illat töissä, sinne pystyi pakenemaan. Minä itkin ja en itkenyt, hoisin lastamme. Pakkasukoista ei tullut mitään, lisää kyyneliä vain. Endometrioosi oireili ja samalla suunnittelimme tulevaisuuttamme. Haaveilin yhä pienestä tytöstä. Kesävauvan laskettuaika tuli ja minä en ollut uudelleen raskaana, en ole vieläkään. En ehkä koskaan tule enää olemaan. En oikein tiedä, miten kauan voi enää yrittää, sillä nyt alkaa olla voimavarat ihan loppu. Silti olemme nyt uudessa hoidossa, ehkä se onnistuu, ehkä ei. Pelkään ettei se onnistu ja pelkään että onnistuu. Pelkään etten enää kestä uutta epäonnistumista. Mistä tietää milloin on aika lopettaa? Minä luulen, että sen aika on pian lähellä.