Sekundäärinen lapsettomuus - outo termi, täytyy myöntää. Tästä aiheesta on nyt muutamissa blogeissa käyty mielenkiintoista keskustelua ja ei kai tuo termi ihan kohdillaan ole, sillä jos ihmisellä on lapsi niin ei kai hän enää lapseton ole. Simpukkayhdistyksen sivuilla puhutaan lapsellisista lapsettomista ja mielestäni se kuvaa tilannetta jokseenkin paremmin. Lapsellinen lapseton – se minäkin koen olevani. Kuulostaa niin ankealle sanoa olevansa hedelmätön, vaikka se kai minä ennemminkin olen. Tai no en aivan, munasoluja ja hormooneja löytyy, ainakin jonkin verran, sairaus vain asettaa esteet raskautumiselle... Jotenkin käsite ”lapsellinen lapseton” kertoo mielestäni hyvin siitä, että lapsettomuus on taustalla, että esikoinen oli kovan työn tulos. Lapsettomuus on suurin kriisi, jonka ihminen voi kokea, ja tämä siis ihan ammattilaisten sanomana kuultu, ei omasta päästäni keksittyä, ja allekirjoitan kyllä tuon. Tosin varmasti läheisen menetys on kaikkein kamalinta, etenkin puolison tai oman lapsen. Sellaista ei voi oikein edes ajatella ilman kyyneliä ja kovaa ahdistusta. Minuun lapsettomuus jätti niin pysyvät jäljet, etteivät ne ikinä häviä, korkeintaan haalistuvat. Jälkeni ovat vielä kirkkaina näkyvillä ja joka kerta, kun kuulen jonkun tuttavan tai ystävän raskausuutisia, muistan sen tuskan ja en millään pysty olemaan vilpittömästi iloinen heidän puolestaan, en vaikka kuinka haluaisin. Miehenkin kanssa olemme keskustelleet siitä, että tavallaan on helpompi iloita ihmisten ensimmäisestä raskaudesta, mutta toisesta ja kolmannesta, siitäpäs sitten onkin jo melko vaikeaa.

Esikoisen saaminen ei tosiaan ollut helppoa, joten miksi me ryhdyimme tähän uudelleen? Sitä minä olen viime aikoina monesti pohtinut, tavallaan jopa katunut, että päästimme ”leikin” niin pitkälle, ettei nyt enää oikein voi perääntyä. Kelloa ei voi kääntää taaksepäin, en voi sanoa, että ”Aha, saammekin enää vain pieniä enkeleitä, eikä oikein näytä sitten enää elämä sujuvan, eli ei kiitos, ei koitetakaan.” Olen aina haaveillut omista lapsista tai ainakin siitä asti, kun ihana pieni kummityttöni syntyi ja sain seurata hänen kasvuaan ja kehitystään ja katsoa, miten onnellisena miehenikin leikki pienen kanssa. Silloin tiesin, että meistäkin tulisi hyvät vanhemmat ja että haluaisin mieheni kanssa lapsia, ehdottomasti, mielellään useamman. Ja sairaudestani huolimatta mahdollisuutemme olivat ihan hyvät, olimmehan vielä hyvin nuoria, oikein parhaassa lapsentekoiässä. No, siinä ne vuodet vierivät ja esikoisen lopulta saatuamme tiesimme, ettei aikaa enää paljon ole jos haluamme lisää. Ja voi miten minä haluaisin toisen lapsen ja sen kolmannenkin. Nyt vain alkaa näyttämään sille, että en kestä enää tätä julmaa peliä. No mutta, ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ainakin vielä hetken.

Hoitoihin palatessamme tiesimme toki kaikki faktat, mutta lääkärien kannustamana uskaltauduimme vielä uudelleen tälle kuoppaiselle taipaleelle. Kuoppiin on pudottu useasti, yhdessä onneksi päästy niistä ylös ainakin vielä toistaiseksi... Mieheni ei myöskään haluaisi vielä antaa periksi, mutta sanoo koko ajan, että minun ehdoilla mennään, sillä niin fyysisesti kuin psyykkisesti koko homma kohdistuu enemmän naiseen, näinhän se on. Mutta onpa siinä miehelläkin melkoisesti pinnaa oltava, kun hormoonit sekoittavat pään ja suru vaivaa välillä niin, ettei meinaa jaksaa aloittaa uutta päivää. No onhan melkoista ruikutusta, sillä vaikka hoidoissa oleminen meinaa välillä ottaa haltuunsa koko meidän elämän, mahtuu sekaan onneksi myös hyviä ja onnellisia hetkiä, ilman niitähän tätä ei jaksaisi. Vähän aikaa sitten olimme lapsen kanssa pulkkamäessä ja lapsen riemua katsoessa tuli pitkästä aikaa aidosti onnellinen olo ja tuntui ihanan tavalliselle. Jatkukoon siis leikki vielä jonkin aikaa vaikka jokin takaraja tälle olisi pian asetettava...