Meillä asuu nyt myös pelko. Sen kanssa eläminen on hirveää, se haluaa haudata alleen kaiken ihanan, sen pienen toivon säkeenkin, jonka saimme. Kun elää pelon kanssa, aika mataa ja tuntuu sille, kuin se menisikin taaksepäin. Samalla sitä odottaa kauhulla jokaista uutta päivää, tuoko se mukanaan taas epätoivon, surun ja menetyksen... Jokaisen päivän iltana olen niin onnellinen, ettei loppu vielä tullut ja samaan hengenvetoon pelkään, että huomenna kaikki sortuu. Minusta tuntuu, ettei minun pää enää kestä tätä. Ja jos tämäkään ei onnistu, niin minulta menee varmaan järki... En edes pysty kirjoittamaan mitään järkevää, itkettää vain joka toinen hetki ja muina aikoina haluaisin huutaa niin kovaa kuin ikinä jaksaisin. Ja samalla kellekään ei voi (miestä lukuunottamatta) tästä pelosta edes puhua. Eihän me oikein uskalleta tästä edes hiiskua kellekään, tuskin edes ymmärtäisivät... Miehen kanssa puhuttiin, miten hullua elämä on: toiset ajattelevat positiivisen testin jälkeen saavansa vauvan, mutta meillä on vain alituiseen mielessä se hirveä mörkö eli mahdollinen nurkan takana väijyvä keskenmeno.  Voi kunpa tällä kertaa kaikki menisi hyvin, kunpa tämä ei menisi kesken. Kunpa saisimme pitää tämän lapsen.